Kehohäpeä ja paranemistarina osa 1.

“Kun näin kuvan itsestäni, häpeä valtasi mieleni, lamaannutti. Halusin piiloutua, pois muiden katseilta ja totuudelta.

Verhoutua mustaan ja väljään, välttää kameraa joka todisti minkä kokinen olen. Eli millainen olen.. “

Anna-Reetta

Kilpirauhasen vajaatoiminta

Sairastuin kilpirauhasen vajaatoimintaan 2012 vuoden syksyllä ja ehdin ennen sairauden toteamista oireilla pitkään. Lähdin saman vuoden alussa uskonnollisesta yhteisöstä ja se nosti melkoisen myrskyn elämässäni. Kerron sen siksi, että se on tärkeä osa tätä tarinaa. Tiiviistä uskonnollisesta yhteisöstä lähtö nosti pintaa katsottavaksi oman seksuaalisuuden, häpeän joka siihen liittyi ja paljon yhteisössä syntyneitä häpeän teemoja. Oli tosi raju kokemus hermostollisesta lähteä yhteisöstä joka kuormitti, mutta jossa oli myös tietynlainen elämän pohja.

Lähtö veti pohjan pois ja kirjaimellisesti lähdin kasaamaan sitä pienistä murusista.

Etsimään ensin ne muruset ja kohtaamaan myös ne traumat. Luomaa turvaa joka löytyi kerrosten alta sisältä, minusta itsestäni. Onneksi minulle oli siihen aikaan vahva terapeutti kulkemassa rinnalla ja tarjoamassa erilaisia kehon sekä mielen työkaluja. Se kannatteli paljon, sillä en usko että olisin voinut kohdata niin rehellisesti sitä mihin kasvoin ja millaista häpeää kehossani kannoin. Silti keho veti totaalisesti jumiin ja pysäytti tai ehkä juuri siitä syystä. Kuormitus oli liikaa ja sairastuin kilpirauhasen vajaatoimintaan. Lihon kuukaudessa 20kg ja se oli shokki. Olinhan aina ollut todella hoikka ja painoa ei kertynyt edes kolmen perkkäisen raskauden myötä. En ollut koskaan tarkkaillut syömisiäni tai laihduttanut ennen sairastumistani, siihen aikaan se ei ollut vielä “trendi”.

Sain katsoa silmästä silmään

sitä totuutta että oli katsonut alaspäin ihmisiä jotka ei ollut hoikkia ja sain itseä kokea myös sen halveksunnan.

Laihuuden ihannointi

Oma äkillinen painon nousi avasi silmäni näkemään miten vahvasti olin ihannoinut laihuuttaa tiedotamattani. Miten yhteisö jossa olin kasvanut tuki siihen. Sain katsoa silmästä silmään sitä totuutta että oli katsonut alaspäin ihmisiä jotka ei ollut hoikkia ja sain itseä kokea myös sen halveksunnan. Yhteisössä jossa naisen keho oli yhtä suurta tarkoitusta varten, oli täynnä laihuutta ihannoivia nuoria aikuisia, siihen olin kasvanut kuin huomaamatta. Sillä ulkonäöstä kehon koko oli se ainut asia mitä sai “luvalla” kontrolloida ja se näkyi silloin yhteisössä vahvasti. Sama laihuuden ihannointi näkyy toki koko meidän yhteiskunnassa. Se tuli eka kerran tietoisuuteen oman keho muutoksen myötä ja voin kertoa että se vaan lisäsi häpeää muuttuneesta kehosta. Asiaa ei auttanut ilkeät kommentit silloisessa blogissa.

En syytä ketään, ne kaikki tapahtui minulle syystä, minua varten. Ei minua vastaan, vaikka silloin ne tuntui siltä.

Häpeä

Käperryin sisäänpäin, hain turvaa peittävistä vaatteista ja siitä alkoi vuosien laihdutus kierre.

Kierre jossa kokeilin kaikki mahdolliset ruokavaliot ja kaiken lisäksi yritin liikkua laihtuekseni. Kehoni oli onneksi viisas, näin jälkeen päin ajateltuna. Se oli niin huonossa kunnossa etten yksinkertaisesti voinut juuri liikkua eikä luovuttanut painoa ketolla. Sydän, keuhkot ja nesteen kertyminen vei minut sairaalan tuon tuostakin. Olin todella huonossa kunnossa, vaikka koitin kaiken aikaa esittää urheaa. Monikaan ei lähipiirissä tiennyt totuutta, sillä peittelin oireita ja en halunnut kenenkään tietävän. Häpeä esti kertomasta ja ironista kyllä, se oli lopulta ainoa tie pois häpeästä. Häpeä tarvii aina nähdyksi tulemisen, turvallisesti. Mitä isompi häpeä, sen isomman yleisön se tarvii, niin ole kokenut. Ainut joka tiesi ja näki radikaalin rehellisesti kaiken oli mieheni, sekä lääkärit jotka tutki lähes viikoittain mitä oireita milloinkin. Se oli pysäyttävää aikaa.

Se pakotti ennen kaikkea ottamaan vastuun ja seisomaan omilla jaloillani. Sen myötä aloin jakamaan somessa omaa tarinaani, tunteita ja kokemuskia. Kuvia vaikka hävetti pyöreä ja pehemä vatsa. Hävetti, mutta elin sen tunteen läpi ja totesin että niin moni nainen kokee samoin. Sain loputtomasti viestejä lukijoiden omista kokemuksista ja kuvauspyyntöjä alkoi tulla. Se avasi minulle ovet uuteen.

Sairauden myötä muuttunut keho olikin lahja, jonka kautta löysin kutsumukseni.

Anna-Reetta

Sairastuminen oli lopulta lahja

Kaikkien vuosien jälkeen koen että sairastuminen oli lahja, se ohjasi minut tekemään tätä työtä jota nyt teen. Se sai minut etsimään ja tutustumaan erilaisiin hoitomuotoihin itseni lisäksi. Se sai minut tarttumaan kameraan ja kuvaamaan muuttunutta kehoa. Kohtaaman kuvien kautta kehoni, häpeän jota piilottelin. Se nosti kaikki sisään padotut tunteet pintaan. En pakottanut itseäni hyväksymään muuttunutta kehoa, vaan kohtaamaan lujan lempeästi tunteet. Seisomaan peilin edessä katsoen itseä armollisesti - tässä minä olen, tämän kokoisena. Pikku hiljaa tuli hyväksyntä ja sen jälkeen ääretön rakkaus ja kunnioitus kehoani kohtaan. Kunnioitus siitä että olen kantanut kehossani mukana niin paljon raskaita asioita. Ei viha sitä kohtaan auttanut tai rankaiseminen (syömättömyys, dieetit, ääripäähän vedetyt treenit).

Haluan vain sanoa et muista armollisuus!

Sen myötä aloin todella ymmärtämään mielen voiman.

Miten sen voi valjastaa myös paranemiseen, yhtälailla kun sairauden ylläpitämiseen. Kokeilin ensin perinteisen lääketieteen puolesta hakea apua, sitä en koskaan saanut. Lääkkeet ei toiminut minulla yhtään ja muutenkin “hoito” oli lopulta minun onneksi huonoa. Sillä se vei minut paranemisen tielle ja tälle matkalle missä nyt olen. Tänä päivänä minulla ei ole lääkitystä eikä oireita, sekä tietty arvot on kohdillaan. Voin liikkua ja kehoni jaksaa, toimii. Olen löytänyt elinvoimani takaisin ja haluan kertoa sen!

Sillä tiedän että on paljon heitä, jotka elää todeksi sitä mitä itse aiemmin elin. Sitä kun sydäntä seurataan vuorokausiseuranta laitteella kotona(sykkeet heitteli vaarallisesti), sitä kun ei pääse sängystä ylös väsymyksen ja voimattomuuden takia, sitä kun aivot on sumussa ja ajatus ei vaan kulje, sitä kun ei tunnista enää itseä turvonneesta kehosta. Sitä kun ferritiini huiteli olemattomissa luvuissa. Jos silloin olisin uskonut tässä muiden totuuden, eläisin hyvin suurella todennäköisyydellä monia oireita todeksi yhtä tänäkin päivänä.

Jostain syvältä minulla on aina löytynyt luottamus parempaan, usko kehon viisauteen. Se on kantanut.

Joten haluan sanoa sinulle - uskoa itseesi ja luota kehosi viisauteen. Mikään ei tapahdu syystä. Luonto on viisas.

Voi siis sanoa että sairastuminen ohjasi minua tälle tielle millä nyt olen. Se sai minut kuvaaman itseä ja se sysäsi minut kuvaaman muita naisia. Ymmärsin kuvauksen äärettömän suuren voiman. Olin toki kuvannut ennen sitäkin, mutta en itseä ja naisia. Olin ollut piilossa kameran takana. Kuvauksien myötä aloin hyväksymään kehoni, opin katsomaan sitä radikaalin rehellisesti. Armollisesti ja hyväksyen.

Myötätunto alkoi olemaan pikku hiljaa läsnä peilikuvaa katsoessa.

Uskalla katsoa ja kohdata

Muista että mikään mitä sinulle tapahtuu, ei tapahdu syyttä. Etsi ja löydä vastaukset. Juurisyyt. Hoitokeinot. Usko ja luota. Pidä yllä toivoa, sillä sitä on aina.

Koko sydämestäni xxx

Anna-Reetta